Nalalle on tullut tässä juoksujen yhteydessä omituinen tapa. Se pitää hihnojaan leluina. Lenkille lähtiessä tyty on yleensä ihan normaali, joskus nuuskii hihnaansa aiempaa innostuneemmin, mutta muuten ihan rauhallinen (tai niin rauhallinen, kuin tuo ADHD-tyyppi osaa olla). Lenkillä hihnasta ei välitetä, se on vain hidaste Nalalle. Kuitenkin saman tien, kun tullaan rapun ovelle, se taas kiinnostuu hihnasta (ja tämä pätee kaikkiin lyhyisiin hihnoihin, ei vaan johonkin tiettyyn)! Ensin se tökkii sitä kuonollaan, kuten aina lelujaan, sitten se pyörii mun jaloissa ja kiertyy hihnansa kanssa aivan solmuun, saa hepulin ja juoksee kuin sokea elefantti - aivan miten sattuu ja ympäristöstä välittämättä (vaikka sitten päin seiniä). Minähän siinä tietenkin hekottelen yksikseni, jolloin naapurit varmaan kurkistelevat ovisilmistään ja pitävät minua jotenkin.. erikoisena?
Jatkamme matkaa rapussa, ja Nala puuhaa omiaan, milloin pyörii jaloissa, milloin sotkeutuu hihnaan, milloin puree sitä ym. Kotiovemme edessä, kun heitän hihnan lattialle, tai otan pannan pois Nalan kaulasta, menee tuo koiraneiti aivan sekaisin. Se nappaa hihnan suuhunsa ja rupee riepottelemaan sitä kuin jotain pahaista saalista. Juoksee ympyrää, riepottelee sitä, kähisee ja murisee - leikkii. Kun otan hihnan käteeni, Nala ryntää välillä luokseni ja nappaa hihnan itselleen ja jatkaa ralliaan. Eilen, kun tulin lenkiltä kippurassa nauraen Nalan takia, päätin, että laitan hihnan naulakkoon roikkumaan, ettei tuo ota sitä lattialta, johon yleensä hihnan jätän. Enpä päässyt ihan niin helpolla, Nala nimittäin repäisi hihnan naulakosta alas ja juoksi onnellisena "lelunsa" kanssa olohuoneeseen painimaan. Ei näin. Pariin otteeseen tämä tapahtui uudestaan, kunnes jouduin pistämään hihnan pieneen myttyyn naulakon koukkuun, ettei tuo sitä saisi enää sieltä otettua. Nalan riemu loppui siihen, mutta vähän se jäi tuijottelemaan kyhäelmääni ja selvästi mietti, miten se nyt saisi aarteensa alas sieltä.. Illalla, kun olin jo nukkumassa, se päättikin tuoda 2 muuta hihnaansa onnellisena luokseni sänkyyn (hihnat olivat makuuhuoneen lattialla, nurkassa), ja rupesi niillä riehumaan. Onkohan neidiltä viimeinenkin ruostunut ruuvi tippunut päästä.. Ei sillä, naurua on kyllä riittänyt nämä kolmisen päivää, kun tuo on kyseistä toimintaa harrastanut JOKA lenkin jälkeen.
Karvanlähtöä puskee myös esiin. Niitä "kuuluisia" karvatuppoja ei vielä nalan takaruumiissa näy, mutta kovasti on tyttöä ruvennut kutittamaan jo. Se kirputtaa itseään jatkuvasti juuri niistä kohdista, joihin niitä karvapalloja rupeaa aina ensimmäisenä ilmestymään, ja näistä kohdistä lähtee myös eniten karvaa. Ulkoa sulaa lumet, mutta meillä sisällä alkaa karvatalvi. Pitää kaivaa se furminaattori tuolta esiin ja sukia koira kaljuksi.
Pistin näin kevään ja karvanlähdön kunniaksi Nalan pienelle lihotuskuurille. Se on laihtunut tammikuusta (jolloin se oli kauniimpi kuin koskaan), ja haluan sille hieman lisää massaa. Erilaista ruokaa ja lisukkeita siis, herkkuja unohtamatta.
Perjantaina mieheni joi vettä litran tuopista Nalan istuessa hänen vieressään ja tuijottaessa erittäin tiiviisti jokaista kulausta. Miehikkeeni täytti tuopin kylmällä vedellä ja laski sitä kädessään alemmas, että Nala voisi tutkia tilanteen. No, tyty joikin siitä melkein neljäsosan onnellisena ("jee, saan kerrankin jotain ihmisten juotavaa!"). Lopulta mieheni laski tuopin lattialle, kun ei jaksanut kumarrella, jolloin Nala hetken kierteli tuoppia, ja lopulta päätti työntää sen kuonollaan kumoon aiheuttaen pieneen keittiöömme tulvan. Minä repesin huutavaan nauruun, mieheni kirosi siinä hiljaksiin ja Nala oli todella hämmentynyt. Toimekkaana aputyttönä Nala kuitenkin auttoi lattian kuivaamisessa, ja istua jämähti pyyhkeen päälle, jonka heitin siihen lätäkköön. Hieno tyttö.
Tällaista tällä kertaa, palataan, kun asiaa tulee!
-Suvi-
PS. Saisivat nuo Nalan juoksut jo loppua, kun koko koira on niin mahdoton. Koko ajan pitäisi olla ulkona tai parvekkeella. Sisällä ollessa sitten vingutaan ja ulvotaan harva se hetki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti